Juhlat olivat, ja menivät. Jälkipyykki on tällä hetkellä kuin tukos imurissa; yrität jättää sen huomiotta, mutta tiedät joutuvasi kaivamaan sen pirun paakun letkusta keinolla millä hyvänsä jatkaaksesi entiseen malliin..

Miehen sukulaiset ottivat minut suorastaan liikuttavan lämpimästi vastaan. Sain kehuja ja kiitosta tarjoiluista ja monta kaunista sanaa suhteestamme, sekä kannustusta että tukea. Surullista kyllä, pelkoni kävi toteen eikä oma isäni kyennyt samanlaiseen kanssakäymiseen - jos kanssakäymiseen ollenkaan. Hänen käytöksensä jätti muut vieraat hämilleen ja loukkaantuneiksi. Isäni teki yhtäkkiä lähtöä sanomatta edes miehelleni näkemiin, saati kiitos. Puhumattakaan, että hän olisi hyvästellyt mahdollisesti tulevia appivanhempiani!

Saatoin vanhempani bussipysäkille jo alkuillasta ja päästyäni takaisin kotiin, keskelle juhlahulinaa, tyrkkäsin kuratassuisen koiran miehelle ja lukittauduin itse kylpyhuoneeseen pyykinpesukoneen päälle itkemään. Äiti soitti ja lohdutti, totesin muistavansa taas, miksi erosi isästä ja kertoi voivansa melkein fyysisesti pahoin ajatellessaan pettymystäni ja surua, jonka isäni oli juuri aiheuttanut. Tunsin itseni Pikku-Myyksi tutistessani siinä pesukoneen päällä, itkiessäni häpeän, surun ja pettymyksen sekaisin tuntein.

Loppuilta oli vapaantuneempi. Istuin anopin kanssa vaatekomeron lattialla ja juttelin henkeviä, loppuillasta ajauduin henkeviin keskusteluihin myös muutamaan muun uuden sukulaiseni kanssa. Jatkot baarissa venyivät pilkkuun asti, jonka jälkeen laahustimme varpaat litimärkinä murun kanssa kotiin. Itkin matkalla jälleen lohduttomasti isäni käytöstä ja pelkoani, etten tehnyt tarpeeksi hyvää vaikutusta uuteen sukuuni. Mies lohdutti ja paljasti setänsä sanoneen, että miehen pitää pitää minusta kiinni ja hyvä huoli.

Isästä ei ole kuulunut. Minä en ota häneen enää hetkeen yhteyttä. Olen liian loukkaantunut antaakseni anteeksi moisen kukkoilun vain, koska isä on vaikea luonne ja hitaastilämpeävää sorttia. Edes se, että miehen sukulaiset ovat melko erilaisia omiin sukulaisiimme verrattuna, ei riitä mielestäni selitykseksi tässä kohtaa. Isä ei kyennyt osoittamaan tukeaan minulle ja ihmiselle, jonka kanssa olen aikeissa viettää loppuikäni. Minä rakastan tuota ihmistä, en minä muuten sen kanssa tässä asuisi ja eläisi ja elämääni eteenpäin suunnittelisi.

Olen murheenmurtama. En osaa kuvailla tunteitani edes kunnolla.. Olen liian väsynyt ja liian riekaleina. Kuinka oma isä voi tehdä näin?