Annoin haastattelun eräälle lehdelle jonkin aikaa sitten. Aihe oli erittäin henkilökohtainen ja vaikea, vaati totuttelua ennalta ja toisaalta myös paikanpäällä. Nauhurin käydessä tunsin ajoittain jopa paljastavani itsestäni liikaa, vaikka tiesinkin itse artikkelin jättävän minut anonyymiksi. Silti, oman elämän pilkkominen ajanjaksoihin ennen ja jälkeen, tapahtumien ja ihmisten jakaminen vuosille ja tunteiden erittely kullekin jaksolle sopiviksi otsakkeiksi oli jotenkin kamalan raskasta. Siis hajottaa nyt yhtenäisenä pitämäsi elämänkaari teemojen ja lähestymistapojen mukaan osiksi, unohtamatta rajata, tiivistää, poimia tärkeimpiä vaikutteita ja ties mitä..

Haastattelu kesti tunteja. Se meni äkkiä, se aika. Yritin olla rönsyilemättä, sillä nyt oli kyse toisen ihmisen työajasta - ei juttutuokiosta ystävän kanssa, jolle rönsyilyni on tuttua ja joka osaa palauttaa minut takaisin alkuperäiseen juoneen kysymällä "niin olit siitä jakkupuvusta puhumassa..." jolloin tajuan jättää liituraitasukkahousujen kautta pitsiverhoihin päätyneen tarinani rauhaan. Nyt sellainen ei mielestäni ollut sopivaa. Oli oltava asiallinen ja varottava puhetulvaa.

Tunnit kuluivat ja puhuin puhumistani. Tunsin höpöttäväni kuin kaverille konsanaan, pelkäsin ruutupaperin loppuvan kesken ja nauhurin ylikuumenevan ja räjähtävän siihen paikoilleen. Haastattelun ollessa ohitse, toimittaja kiitti vuolaasti ja kehui minua hyväksi (!!) haastateltavaksi ja lupasi lähettää raakaversion heti sähköpostiini. Se tulikin jo seuraavana päivänä ja saatesanoina kehuttiin taas haastateltavan (eli minun) johdonmukaisuutta. Uskomatonta.

Sitten. Sitten koitti se päivä, jolloin elämäni pudotettiin eteisen lattialle postiluukusta painettuna sanana. Yhtäkkiä sairauteni, perheeni, ihmissuhteeni ja jopa koirani ovat kaikkien silmien nähtävillä, käsien hypisteltävillä sanoina sanojen perässä. Pikkuinen ja kivinen elämäni on painomusteen tuoksuisena edelleen vessassa, papiljottieni päällä odottamassa parempaa paikkaa.

Papiljottien päällä on toisaalta ihan hyvä.