Täällä mie valvon, kuin sellainen pieni kiiltomato. Tai mitä ne on, mitkä kiiltelee lentäessään?

Lentäviä matoja... Ei vissiin.

Edeltäneessä merkinnässäni käsitellyt asiat pyörivät kai liikaa mielessäni. Ideaali tilanne, jonka luulin vallitsevan tai ainakin saavutettavan näillä hetkillä, ei pädekään. Luulin myös isäni seisovan suhteemme takana. Olivatko sanat "en voi kuin hyväksyä suhteenne, nähtyäni kuinka onnellinen ja tasapainoinen sinusta on tullut" pelkkää paskaa?

Ei kai sentään.. Mutta kuinka annetaan anteeksi ihmiselle, joka loukkasi paitsi minua, myös rakastamaani miestä ja tämän perhettä? Kuinka niellään pettymys, jollaista ei oman isänsä suunnalta koskaan uskonut kokevansa? Paljon ikäviä kohtauksia toki lapsuuteeni ja aikaan sen jälkeenkin mahtuu, mutta.. Tämä oli liikaa.

Yhtäkkiä on samanlainen olo, kuin lapsena. Sukulaiset kilvan nauroivat pyöreille poskilleni ja tökkivät kylkiä. Olin kuulemma pullea. Pullea? Pullea 40-kiloinen, puolitoistametrinen teini?! Niihin aikoihin huusin äänettömästi apua, oksensin suihkukaivoon illalliset ja salaa söin kaapista leipää. Halusin, että minut nähtäisiin. Nyt, syön pimeässä hiljaa riisimuroja - vaikka ei mies siitä mitään sanoisi, mutta hävettää silti. En saa unta ja mietin, kuinka olen yrittänyt jälleen saada isäni näkemään, kuinka ihmeellinen onni minua on kohdannut.

Mutta ei isä näe. Isä haluaa, että minä syön edelleen kotona salaa paahtoleipää ja jyrsin kynsiä nojatuolissa, kysellen typeriä formuloista.

Minä luulen, että minä kirjoitan isälle sähköpostia. Sisko sanoi tänään isän puhuneen siskon poikaystävästä kovasti "viimetapaamisella" ja kyselleen kuulumisia. Tajusin juuri, ettei isä ole kysellyt omasta miehestäni koskaan mitään. Ei tosiaan kuulumisia. Ei mitään.

Mutta minä en soitakaan alttoviulua, eikä mieheni matkusta työnsä puolesta ympäri maailman soittamassa omaa instrumenttiaan. Meillä ei voikaan leveillä.

nimim. Marttyyri

 

ps. Kiitos kannustavista ja lohduttavista sanoistanne!