Tämä on pidempi teksti nyt, mutta toivon että joku jaksaisi sen lukeakin. Onko minulla kohtalotovereita ja kuinka olette itseänne auttaneet - jos olette siinä kyenneet?

Olen elämässäni nimittäin siinä pisteessä, että ennaltaehkäistäkseni samat virheet ja ongelmatilanteet, ja liian helpolla periksiantamiset, on tehtävä isompiakin muutoksia. Jälleen huomaan olevani täysin elämätön; elämäni tuntuu täydeltä ja ihanalta, sillä sen keskipisteenä pyörii aivan ihana mies.

Mutta eihän se riitä. Kateellisena katson vierestä, kuinka mies pörrää ystäviensä kanssa tämän tästä ja hyppää ratin taakse tai prätkän selkään, ja hetken mielijohteesta käy kahvittelemassa kaverikommuunissa. Minulla ei täällä ole ketään. Kaikki asuvat kaupungissa, tai kauempana meistä - niin kaukana, että 1-1,5h matkan päähän lähteminen vain kahvittelemaan tuntuu liian raskaalta. Kotona kun pitäisi olla koiran kanssa, siivota ja tietenkin - ruokkia koko combo. Kaukana ovat ne puistopicnicit ja äkkikahvilareissut, joita vielä puoli vuotta sitten harrastin tämän tästä. Ihmiset olivat lähellä ja luokseni oli helppo tulla.

Lisäksi tämän viikonlopun aikana tajusin, miten naurettavan vähän ystäviä minulla edes on. Sitä ei varmasti moni uskoisi, sillä olen hirmu sosiaalinen ja avoin, eläväinen ihminen ja ensimmäiseen poikaystävääni asti varsin pidetty ja kunnioitettu ystävä. Tiedän olleeni kaveriporukassamme jonkinlainen liidaava hahmo, johtuen ehkä suhteellisen dominoivasta persoonastani, mutta se asema oli täysin mennyttä ensimäisten seurustelukuukausieni jälkeen. Muumioiduin pojan kanssa milloin minnekin ja ylläpidin oikeastaan vain yhtä ystäväsuhdetta siinä sivussa. Tähän ystävään, saati vanhaan kaveriporukkaani minulla ei enää juuri kontakteja ole. He ovat menneisyyttä.

Sama kaava on toistunut kerran sun toisenkin sen jälkeen. Nyt sinkkuvuoteni aikana sain rakennettua ihanan ystäväsuhteen erään ihmisen kanssa, ja näin sieluni silmin meidät vanhenemassa yhdessä ja jakamassa elämässämme niin ilot kuin surutkin. Paskan marjat. Siitä lähtien, kun aloin seurustelemaan ja hyvin pian yhteistä kotia laittamaan, se ystävyys lakastui.

Se kukki aikansa, se kuvio. Äsken lenkillä mietin, kuunnellessani Scandinavian Music Groupin "Hölmöä rakkautta", kuinka omistautunut minä oikeasti olen. Olen niin yhden ihmisen ihminen, vaikka kuinka tahtoisin ja haalin ihmisiä ympärilleni. Kaveriporukoissanikin on ollut aina tärkeää löytää se joku Ylitse Muiden. Ehkä siksi niitä ylitse muiden olevia ystäviä ei ole juuri kertynytkään; annan sen paikan jollekin, kunnes mies astuu elämääni ovensuuta pidemälle, ja vie paikan sen siliän tien.

Ehkä en siis ole itse ystävänä kummoinen. Vaikka yritän tehdä paljonkin ystävieni, tai sellaisiksi kutsumieni ihmisten eteen, jotta nämä olisivat onnellisia ja pyrin tukemaan kaikkia läheisiäni aina kuin voin, niin ilmeisestikään minusta ei riitä mehuja parisuhteen aikana muille.

Tai ehkä vikaa on muissakin? Ehkä olen rakentanut liian pintapuolisia ihmissuhteita, mikäli niiden arvo rapisee välittömästi minun sitoutumiseni myötä? Olenko sittenkin vain helvetin hauska ihminen - humalassa - jollaisen jokainen urbaani sinkku tarvitsee elämäänsä, kunnes vakiinnun? Tai ehkä minä olenkin pinnallinen?!

Niin tai näin, asumme nyt matkojen päässä kaikista minulle läheisemmistä ihmisistä. Miehellä on kaverit, perhe ja puoli sukua tässä aivan hollilla. Tämä on kasvun paikka, ryhdistäytymisen paikka. Minä suostuin tänne muuttamaan, ja hyvin täällä viihdynkin. En voi, kuten aikoinaan, kaataa ahdistustani ja masennustani yksinäisimpinä hetkinäni kumppanin niskaan. Ei kukaan tänne lähden ex tempore minua piristämään.

Ei etenkään, jos todella olen niin alhainen "ystävä", kuin edellisen pohdinnan seurauksena alan uskoa.