Isäni jäi taas yksin. Olen pahoillani hänen puolestaan ja huolissani. Mies, joka väittää olevansa erakko, rakastuu kerta toisensa jälkeen mitä epäonnisimmin. Jos ei ikä, niin toinen mies, lapset tai suku sotke kuvioita.

Tai viina, työnarkomania ja suhteen ulkopuoliset huvitukset. Mutta ei mennä äitiini nyt...

Tänään paukahti lasiin 8kk yhteistä taivalta miehen kanssa. Parisuhteen aallokossa olemme selvinneet jos minkälaisesta kädenväännöstä ja silti emme vielä mistään. Kaikki on vasta edessäpäin. Nyt pelataan vielä suhteellisen pienillä panoksilla, vaikka sitä ei tahtoisi myöntääkään. Rakastan enemmän kuin mitään, tiedän löytäneeni sen oikean ja palvon silmilläni päivästä toiseen tuota jumalaisen ihanaa olentoa - mutta vielä ollaan alussa.

Vaikka perin parisuhteutunut minä olen nytkin.

Parisuhteutumiseni on siinä vaiheessa, että mietin kuinka voisin kehittää itseäni. Pelkään nimittäin noin joka toinen päivä häviäväni kilpailussa melkein jokaiselle vastaantulevalle naiselle. Olen suhteettoman varma menettäväni miehen naapurintytölle, kioskinsedän vaimolle tai leirintäalueen vartijalle pelkästään koska "olen läski" tai "ruokani on pahaa".

Tästä syystä mm. toimin erittäin naismaisesti ja epäloogisesti. Leikin olevani laihiksella (syön salaa) ja samaan aikaan leivon voisilmäpullia pitääkseni kullan tyytyväisenä. Olen löytänyt itsestäni myös äärimmäisen seksuaalisen puoleni, jonka valloillepäästettyäni saatan katua tovin, sillä kuulemani mukaan muiden tyttöystävät eivät lähettele tuhmia tekstiviestejä kesken työpäivän.

Tästäkin sain hyvän syyn itkeä. Rajusti. Koska häpesin, ajattelin olevani oksettava, kiimainen panosika. Mies kielsi epäilyni ja lopulta hänen ystävänsä, joille sana korvia punoittavista viesteistäni oli kiirinyt, sanoivat minun olevan lähes uniikki. Kuulemma antaisivat mitä vain, jos heidän tyttöystävänsä lähestyisivät moisin ehdotuksin.

Luonnollisesti, kun tänään oli tämän vuoden pahin itkuitseinhokohtaukseni, mietin mielessäni, kuinka ällöttävä sittenkin olen kaikkien silmissä. Ruma, lyhyen läntä pallopää kuvittelee olevansa kiihottava sanoessaan tuhmuuksia.

Hyi helvetti. Auttakaa, viekää minut pois täältä, tai ottakaa edes nämä paskaiset lasit silmiltäni. Miksi pilaan mielessäni kaiken kauniin???

Kun mies tuli koristurneestaan kotiin, olin itkenyt jo muutaman tunnin ja kyynelin suolannut siskonmakkarasoppamme, hän huomasi minun olevan pois tolaltani. Kysyttyään, mikä on, ja vastattuani "en tiedä", koin yllättävää empaattisuutta yleensä niin kevyesti asioihin suhtautuvalta mieheltäni. Hän peitti kasvoni suudelmiin, silitti hellästi päätä ja pyysi minua lopettamaan höpöjen puhumisen, paljastettuani oksettavaa itseäni koskevat ajatukset.

"Sun pitäis syödä nyt", hän sanoi. Vastasin, ettei todellakaan, koska tulen vielä lihavammaksi ja oksettavammaksi. "No just jos tollasia ajatuksia on, pitää syödä," ja niin syötiin. Ja niin parani mieli.

Olen hänen oma parhaansa. Niin se sanoi. Vitsi miten parisuhteutunut mä olen.. Ja ihan helkkarin onnellinen nyt taas :)

 

ps. Sain äsken kutsun erään pariskunnan kihlajaisiin, joista uskoin edes toisen olevan niin viisas, ettei enää tökkisi kepillä jäätä.. Sen verran monta kertaa sekin pari on eronnut ja palannut yhteen, haukkunut toisiaan ja haaveillut muista, että luulisi pikku hiljaa tajuavan. Tai sitten he vaan kaikkine meidän muiden mielestä niin omituisine piirteineen ovat luodut toisilleen. Tiedä häntä. Onnea, ilmeisesti..!